Maaliskuu on punainen

Marraskuumasennuksesta on selvitty ja talvihorros alkaa olla takanapäin. Horros tässä tapauksessa viittaa kirjoitushorrokseen. Kirjoitus ajatuksena oli suorastaan horror. Kevät lupaa aina uutta, syntymää, uuden aloitusta, jopa aloitusta alusta. Kevään ensimmäinen kirjoitus on kurkkaus pääni sisään.

Olen Riina, väriltäni punainen. Olen synesteetikko, eli aistini sekoittuvat ja näen kaiken väreissä ja näkevä mieleni on kolmiulotteinen. Maanantai on vaalean sininen, tiistai punainen, keskiviikko tumman sininen, lähes musta. Torstai on ruskea. Perjantai on rusehtavan keltainen. Lauantai ja sunnuntai ovat mustavalkoisia tai pikemminkin valkomustia, aamut valkeita, iltaa kohti tummuen. Tammikuu on vaalean sininen, helmikuu on vaalean ruskea, maaliskuu on punainen. Kaikissa näissä kuukausissa on paljon valkoista. Huhtikuu on kellertävä, toukokuu vaaleanvihreä, kesäkuu on tummempi vihreä. Heinäkuussa on viljankeltaista ja ruskeaa, elokuu puolestaan on tumman punainen. Syyskuu on sininen ja lokakuu erottuu keltaisena, sellaisena likaisena. Marraskuu on viinehtävän punainen ja joulukuu on punainen. Syyskuusta joulukuuhun taustavärinä on graffitin harmaa. Kaikille numeroille ja kirjaimille on värinsä. Samoin kuin nimille, maille ja paikkakunnille on omat värinsä. Värit ovat usein liukuvärejä, kun kyseessä on nimi. Nimien väri muodostuu kirjaimien väreistä ja jostain, jota en osaa selittää. Ulkoisen maailmani lisäksi sisäinen maailmani on kyllästetty väreillä. Ehkäpä juuri siksi pukeudun yleensä mustaan. 

Aika sijoittuu kolmiulotteiseen tilaan. Nyt on tässä ihan edessä, menneisyys löytyy takaani venyttäessäni oikeaa kättäni taaksepäin. Tulevaisuus on edessä yläviistossa, nousten loivasti ekat viisi vuotta ja sen jälkeen alkaa jyrkempi nousu ja sadan ikävuoteni kohdalla saavuttaa lakikorkeuden ja matka jatkuu tasaisella. Viikko on ellipsin muotoinen, joista työpäivät maanantaista perjantaihin ovat ellipsin yläkaarella ja viikonloppu ellipsin alakaarella. Aika kulkee myötäpäivään, maanantai alkaa vasemmalta. 

Vuosi on melkolailla ympyrä kuten kellotaulu. Tammikuu alkaa minuutin yli puolesta ja nousee kesää kohden ympyrän vasenta reunaa niin, että kesäkuu on siellä jossain kymmenen yhdentoista kohdilla. Kuukaudet eivät tosin haukkaa yhtäsuuria lohkoja kellotaulusta. Kesäkuukaudet kesä-, heinä- ja elokuu vievät taulusta kolmasosan ja loput yhdeksän kuukautta mahduttautuvat kahteen kolmasosaan.

Numerotkin ovat kolmiulotteisuudessa. Ykkösestä kymppiin näen ihan nenäni edessä horisontaalisesti vasemmalta oikealle. Kympin kohdalla alkaa loiva nousu oikealle yläviistoon ja siitä eteenpäin nousu jyrkkenee ja näen yhdellä silmäyksellä tuhanteen asti. Siitä ylöspäin pitää siirtyä seuraavaan kuvaan. Mitä korkeammalle numeroissa mennään sitä enemmän ne leijailevat tilassa, saavuttamattomissa. Kuten lapsena näkemäni painajaisuni, jossa ohuille paperiliuskoille kirjoitetut ammattinimikkeet leijailivat pääni yläpuolella. Yritin epätoivoisesti saada edes yhden lapun kiinni, jotta olisin tiennyt tulevan ammattini. Itkien heräsin ja sopersin, etten saa yhtään ammattia kiinni. 

Pitkään kuvittelin ja luulin, että kaikki muutkin näkevät asiat väreissä ja kolmiulotteisuudessa, kunnes ex-kollegani alkoi kertoa tuttavastaan, jolla on outo tapa nähdä numeroita väreissä. Sinä päivänä koin olevani erityinen, ainakin pikkaisen. Ei mennyt kauaa kun minulle löytyi diagnoosi, synestesia - aistien sekoittuminen. BBC oli tehnyt aiheesta dokumentin ja se näytettiin telkkarissa. Asia kirkastui omassa päässäni ja aloin tiedostaa omaa synestesiaani yhä enemmän. Samalla aloin hakea asioille selityksiä. Innostuin valtavasti.

Onko synestesia hyvä vai paha? Minusta se on hyvä, en näe siinä mitään pahaa. Eikä se ole ainakaan sairaus, kai. Historiassa sitä on pidetty skitsofreniana. Tosin voisin kuvitella, että synestesia on osasyyllinen mielen kaaokseen. Aika-ajoin saan mieltä täräyttäviä oivalluksia, pääni sisällä käy hurja aivomyrsky. Joskus niin toivoisin, että voisin saada ihmiset ympäriltäni pääni sisälle todistamaan tapahtumaa, koska asioita on niin vaikea selittää ymmärrettävästi. Laitan sen nykyään synestesian piikkiin. Minulla on ollut aina hyvä muisti. Sekin on varmasti synestesian ansiota. Asioita on helpompi muistaa kun niihin yhdistyy aina väri. Jotkut tutkijat selittävät, että luovuus ja synestesia liittyvät yhteen. Onhan monet taiteilijat kuten Sibelius tiedetty olevan synesteetikkoja.

"Diagnoosistani "on kulunut nyt kymmenen vuotta ja edelleen synestesiaa on tutkittu aika vähän. Jonkin selityksen mukaan jokaisella lapsella on synestesia, joka aikaa myöten häviää suurelta osalta ihmisiä. Jotkut taas selittävät, että se on hyvinkin perinnöllistä. Oma synestesiani on se tyypillisin: värien näkeminen kirjaimissa ja numeroissa. Erikoisempia ovat tietyn maun tunnistaminen jonkin sanan kohdalla tai kuten Sibelius, nähdä sävelet väreissä. Haluaisin kovasti päästä johonkin testiryhmään tutkittavaksi. Onhan tämä kerrassaan erikoista ja kiehtovaa.

Jos asia kiinnostaa, niin kannattaa googlettaa synestesia tai englanniksi synesthesia. Suomalaista metallia soittava bändikin löytyy nimellä Synestesia. Synesteetikoiksi tunnistautuvat ovat enemmän kuin tervetulleita jakamaan kokemuksiaan.

Värikästä kevättä!

Marraskuinen maanantaimasennus

Onneksi marraskuussa on vain neljä maanantaita ja yksi enää jäljellä. En ole masentuneisuuteen taipuvaista sorttia, mutta tänä aamuna mielialaviisarini osoitti vahvasti alaspäin. Kaikki tuntui nihkeältä, tekemisestä puuttui ilo ja ympäriltä valo. Yksin lounastaminen oli päivän ehdoton pohja. Ja marraskuinen harmaus piste iin pälle.

Tänään, jos koskaan tajusin valon merkityksen. Keskustelu valaistussuunittelun ammattilaisen kanssa vielä vahvisti oivallustani. Opin, ettei mikä tahansa valo käy, vaan oikeasti mietitty ja kohdennettu valo. Ei riitä, että aamulla räppäät jonkun valon päälle. Kun vielä puolista valaisimista on lamput palaneet, niin ei ihme, ettei oikein saa päiväänsä käyntiin.

Päivän toinen oivallus oli, että oikean valon puuttuessa minun päiväni valaisee myös energiaa ympärilleen luovuttavat ihmiset. He ovat enemmänkin kuin valon korvike. Viisaita ajatuksia, hedelmällisiä ideoita. Se on valoa.

Tänään keskustelimme myös asenteesta ja vastuusta. Opin, että Koreassa opiskelijoille opetetaan yliopistossa asennetta ja vastuullisuutta. Siis oikeina oppiaineina. Kuinka loistavaa! Minäkin haluan opiskella niitä.

Loppujen lopuksi tästä päivästä tuli hyvä päivä. Monta oivallusta ja kiinnostavaa ajatusta.

Anna mie autan!

Luin eilen Savonlinnassa toteutettavasta Anna mie autan -kampanjasta. Kampanjan ideana on talkoovoimin auttaa matkailijoita Savonlinnan seudulla tutustumaan ympäristöön. Oppaat tunnistaa vihreistä Anna mie autan -paidoista ja heitä voi löytää kesäaikaan mistä vain kuten torilta, puistoista, matkailukohteista ja heiltä voi kysellä vinkkejä. Kun opas vetää paidan päällensä, hän on auttaja ja käytettävissä. Kuinka loistava idea jakaa paikallistietoa ja hyvää mieltä puolin ja toisin! 

Ajatus jäi elämään päässäni. Auttaminen tai oikeastaan sen puute on liiankin traagisesti esillä oleva puheenaihe tällä hetkellä. Puhutaan, että auttamisesta on tullut liian vaikeaa ja monimutkaista jopa byrokraattista, jos mediaa seuraa. On vaan niin paljon helpompaa olla auttamatta. Eihän se mulle kuulu, kyllä joku muu hoitaa. Mutta entä jos meidät nimitettäisiin auttajaksi, annettaisiin Anna mie autan -paita päälle ja pyydettäisiin pitämään sitä tunti päivässä ja auttamaan sen minkä kerkeäisimme. Auttaisiko se? 

Yksi ongelma on, että auttajat ja autettavat eivät kohtaa. Traagisten tapahtumien jälkeen monessa meissä herää varmasti suuri halu auttaa, mutta kuinka löytää ne, jotka tarvitsevat apua. Savonlinnan tapauksessa paita auttaa kohtaamaan.

Robert B. Cialdni kirjassaan Vaikutusvalta - suostuttelun psykologia valottaa meissä sisäisesti toimivia mekanismeja. Hän muun muassa kertoo kuinka onnettomuustilanteeseen yksin saapuva ulkopuolinen tarttuu heti toimeen ja alkaa auttamaan uhreja, mutta jos onnettomuutta todistaa useampi henkilö auttaminen ei olekaan enää itsestäänselvyys. Kukaan ei ota vastuuta. Siksi tällaisessa tilanteessa on tärkeää, että yksi ottaa vastuun ja alkaa jakamaan tehtäviä, osoittaa sormella henkilöä ja antaa tehtäväksi esim. soittaa hätäkeskukseen. Vastuu on jaettu ja jokainen tietää tehtävänsä, kokee olevansa tarpeellinen ja taas alkaa tapahtua. Sama periaate toimii kun saa auttajapaidan päällensä. 

Yrityksissä, työpaikoilla ja kouluissa kannattaisi käynnistää omat Anna mie autan -tempaukset. Onhan se itsestäänselvyys meille kaikille, että ystävää, perheenjäsentä, työkaveria, asiakasta tai ihan tuntematonta ulkopuolista pitää auttaa. Mutta ei siitä haittaa olisi, että asiasta muistutetaan vaikka joka päivä. Anna mie autan -asenteella asiakaspalvelukin saataisiin pienillä teoilla ihan toiselle tasolle monessa yrityksessä ja yhteisössä.

Henkinen Anna mie autan -paita toimi eilen reissatessani Joensuusta Düsseldorfiin. Se veti Düsseldorfin lentokentällä puoleensa Joensuusta lähtöisin olevan pariskunnan ja pääsin auttamaan heitä junalippujen ostossa. Ongelman ratkaisun, junalippujen ja hyvän mielen lisäksi saimme mukaamme mukavat muistot ja kivan tarinan: kävi ilmi, että olemme 80-luvulla olleet lähes naapureita. 

Taidanpa käynnistää oman Anna mie autan -kampanjan. Lähetkö mukkaan?

Muista keskittyä!

Jos saisin pikakelata tämän päivän takaisin alkuunsa, tekisin sen tältä istumalta ja alkaisin päivän alusta. Miksi? Tänään en muistanut keskittyä. Aamu alkoi säntäilyllä, ja onnistuin särkemään lasipurkin lasikannen tuhannen pirstaleiksi. Lasinsiruja siivoillessani mietin vain, että sirpaleethan tuottavat onnea. Hah! 

Keskipäivällä suojatien liikennevaloissa seistessäni näppäilin puhelintani ja erehdyin sokeille tarkoitetuista signaaleista. Ryntäsin tien yli, kun vihreät valot vaihtuivat oikeasti toiseen suuntaan menijöille. Nostin pääni kun kukaan muu ei liikkunut, olin jo tiellä ja sain väistettyä just ja just ennen kuin jäin pyörän alle. Se, ettei siinä ollut auto ajamassa minua kohti, oli varsinainen ihme. Tunsin kuinka kaikki ne kymmenet muut jalankulkijat ja tielläliikkujat naulitsivat katseensa minuun. Otin jalat alle ja juoksin.

Toimistolla kompastuin tietokoneen johtoon ja vetäsin sen vauhdilla betonilattialle, sillä seurauksella, että kovalevy meni sököksi. Ja illalla kotiin tullessani pudotin iPhonen asfalttiin niin, että takalasi hajosi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että en muistanut keskittyä. 

Eilisessä seminaarissa jokaisen piti kirjoittaa kaksi asiaa, ankkuria, jotka estävät pikavenettämme viemästä meitä täysillä eteenpäin kohti tavoitetta. Minun lapuissani luki; rönsyily ja keskittymisen puute. Bingo! Päivän aikana ankkureista keskuteltiin ja mietittiin ratkaisuja, teoriassa. Tänään oli sitten opetusohjelmassa käytännön harjoitukset, ihan minulle henkilökohtaisesti räätälöitynä. Oppi meni perille! Nyt aloitan keskittymisen ja ankkuroin itseni nykyhetkeen.

Hyvää pöhinää

Susanna Rahkamo puhui tänään Joensuun yliopistolla järjestetyssä Innoa puhkuen -seminaarissa hyvästä pöhinästä. Otan termin heti käyttööni ja aion käyttää sitä kyllästymiseen asti. Sen verran hyvin se istuu ajatusmaailmaani ja sanavarastooni.

Vaikkei blogissa ole ollut kohinaa saatikka pöhinää sitten huhtikuun lopun niin elävässä elämässä sitäkin enemmän. Kirjoittaminen on vain jäänyt hyvän pöhinän ja tolkuttoman kohinan varjoon, kun olen taas rönsyillyt, ryntäillyt ja siinä sivussa vähän tehnytkin.

Pikakelaus lähihistoriaan ja yrityksen kehitysvaiheisiin.

Toukokuu
Ensimmäinen asiakas. Koulun pääsykokeet.

Kesäkuu
Karjalan messut. deliKuutio (rönsyilyn yksi lonkeroista). Toinen asiakas. Toimitilojen vuokrasopimus allekirjoitettu. Hyväksyntä opiskelijaksi.

Heinäkuu
Työmatka Outdoor-messuille Friedrichshafeniin, jossa tolkuttomasti hyvää pöhinää.

Elokuun puoleen väliin
Muutto uusiin toimitiloihin ja uudet naapurit, hyvä pöhinä syvenee.

Tänään
Yrityksen ensimmäinen työharjoittelija mukaan pöhinään.

Ja huomenna lisää.

Tajunnan laajennusta opiskelulla - kirjaimellisesti

Olin viime syksyn liikeideahurmoksissani päättänyt ryhtyä opiskelemaan, siis koululaiseksi. Olin pedannut joulukuun 5. päivä itselleni paikan avoimessa ammattikorkeakoulussa (P-Karjala) restonomin opintoihin matkailun koulutusohjelmassa. Todellakin. Opinnot alkaisivat tammikuun 31. päivä.

Helmikuun 20. pvä juolahti mieleeni, että opiskelemaanhan sitä pitäisi. Ja siitä se sitten lähti. Nyt olen tämän kevään opinnoissa loppusuoralla. Enää vappuaatto koulua, ja sitten lomille lomps. Yksi leivontakurssi (vapaavalintaisia) on kuitenkin vielä toukokuussa. Jos hyvin käy, niin myös pääsykoe tutkinto-opiskelijaksi olisi toukokuun lopulla. 

Miksi opiskelu ja vielä totaalialanvaihto? Minulla on siihen kolme syytä ja tavoitetta:

1. Halusin itselleni yhteisön. Työyhteisön puutteessa (aikuis)opiskelijayhteisö paikkaa loistavasti yksityisyrittäjän muuten niin "yksinäisen" elon. 
2. Benchmarkkausta koulutuksesta. Imen itseeni kaikki hyvät opetustavat, joita kohtaan ja opin niistä kaikkein huonommista. Ja oikeesti, siitä on hemmetisti hyötyä olla kirjoilla koululaitoksessa.: kuulee, näkee ja kokee viimeisimmät trendit. Ja kun päälle lisää oman (elämän)kokemuksen niin on ihan tappavan toimiva yhdistelmä. Nimimerkki motivaatio kohdallaan.
3. Elintarvike- ja ravitsemusalan oppiminen. Olen vakuuttunut, että tulevaisuudessa tarjoan palvelujani myös tämän alan yrityksille. Ja haluan, että olen perehtynyt alaan oman kokemukseni kautta. Ja onhan minulla intohimoni hyvään ruokaan.

Saldo kaksi ja puoli kuukauutta:

• 20 op (avoimen amk:n opiskelijana, en voi osallistua harjoitteluun, joten opintopisteitä puuttuu sen takia enemmän)
• aihe opinnäytetyöhön selvillä ==> uusi palvelukonsepti kehitteillä (siis ihan oikeaa bisnestä. Siitä lisää myöhemmin.)
• mahtaviin ihmisiin tutustuminen 
• yksi liikeidea tehty liittyen marjojen viljelyyn ja jatkojalostukseen 
• tutustuminen tulevaisuuden trendeihin teknologian näkökulmasta
• työskentely oikeassa keittiössä valmistamassa ruokaa kokinhattu päässä ja essu edessä. 
• anniskelupassi
• salmonella neg. -todistus
• Ensiapu 1 -kortti taskussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni suoritin ensiapukurssin. Olen hämmästellyt, että olen näinkin vanhaksi selviytynyt ilman tuota kurssia. Olen sitä mieltä, että ehdoton kansalaisvelvollisuus suorittaa kyseinen kortti alkaen yläkoulusta ja kerraten kolmen vuoden välein. Synnytyslaitokselle pakollisena kaikille esikoisensa kanssa kotiin lähteville, ainakin lapsen elvytyksen ja sairaanhoidon osalta.

Ja avoimen amk:n lisäksi olen käynyt yliopiston järjestämillä markkinoinnin luentopäivillä x 3 ja lisäksi aloittanut aikuiskasvatuksen appron suorittamisen.

Olen räjäyttänyt tajuntaani ja avannut silmiäni. Kotona mieheni kysyi yhtenä päivänä hiukan turhautuneena: "Mikä sun visio on?" 

Ajantajua ja kaaosta

Maanantai 12.3.2012 oli MarkkinointiKuution ensimmäinen virallinen päivä. Vaikka yritys on rekisteröity jo tammikuussa kaupparekisteriin ja olen kutsunut itseäni yrittäjäksi jo ensimmäisestä päivästä "ei palkkatyöläisenä", niin tuo päivä määräytyi virallisesti aloituspäiväksi. Eihän toiminimen perustamisessa ole päivämäärällä suurta merkitystä ja kun yritykseni ei ole liike, joka on auki ja johon kävellään sisälle ja jossa pidetään avajaiset, niin vielä vähemmän. Mutta onhan se juhlallista kirjoittaa historian kirjoihin MarkkinointiKuution "syntymäpäivä" ja aihe tulevaisuuden juhlapäiviksi.

Kun asiaa tarkastellaan rahan kannalta, on virallisella aloituspäivällä suurestikin merkitystä:

• 12.3. oli ensimmäinen päivä, kun en ollut enää entisen työnantajani vaikutuksen alaisena rahallisesti.
• Starttirahaa varten täytyi antaa yrityksen aloituspäivä, josta rahaa lähdetään laskemaan. Tätä aikaisemmin ei yritykseni kassaan ole saanut kilahtaa kolikon kolikkoa tai tilille napsahtaa yhtään rahaa laskutuksen kautta.
• Vakuutus-, yrittäjäeläke- ja ennakkoveromaksut lähtevät rullaamaan aloituspäivästä.

Kerronpa tuosta ensimmäisestä virallisesta päivästä. Takana oli siis "hiihtolomaviikko" tyttären kanssa ja edessä paluu arkeen. Aurinko paistoi. Ihana kevätpäivä. Olin lähdössä viemään tytärtäni hoitoon ja itse lähdössä koulun penkille (kyllä, olen aloittanut opiskelun. Siitä lisää myöhemmin). Olen äärimmäisen tarkka ajankäyttäjä. Olen vakuuttunut, että sisälläni on sveitsiläinen kello. Se tarkoittaa, että en vahingossakaan tee mitään liian aikaisin ja olen tärkeissä tapahtumissa täsmälleen ajoissa. Kun tiedän, että ajalla on merkitystä, esim. ehtiä lentokoneeseen tai tärkeään asiakastapaamiseen, en myöhästy milloinkaan (tässä kohtaa supermuistini tosin on saattanut pettää ja olen saattanut joskus myöhästyä. Mutta voin vakuuttaa, että se on erittäin harvinaista). Ilmeisesti sveitsiläisen kellon ansiosta osaan arvioida ajan todella tarkasti. Olin kerran ajamassa Joensuusta Mäntyharjulle erääseen tapaamiseen. Minun piti hakea Mäntyharjun rautatieasemalta yhteistyökumppani. Kun karautin 250 kilometrin matkan Mäntyharjulle aamutuimaan, olimme VR, aikataulu ja minä synkassa. Juna ja minä pysähdyimme asemalle täysin samaan aikaan. Poikkeus tekee säännön ajantajuuni. Nimittäin, jos kyseessä on juhlien järjestäminen ruoanlaittoineen ja leipomisineen (todistettavasti viimeksi tyttäreni synttärijuhlilla) tai että matkan varrelle sattuu jotain  yllättävää, en välttämättä ole ajoissa. Ajantajuni ei nimittäin ymmärrä varoaikaa mahdollisia odottamattomia tapauksia varten. Käyn yleensä läpi kaiken tulevan tekemiseni etukäteen mielikuvissa ja se auttaa pysymään aikataulussa. Ja positiivisesti ajattelevana ihmisenä, ei mieleeni edes juolahda, että jotain odottamatonta voisi tapahtua. 

Takaisin maanantaiaamuun. Olimme siis lähdössä kotoa, aikataulussa, varttia vaille kahdeksan. Minun piti olla koululla klo 8:15. Mutta tyttäreni rukkasia ei löydy siitä, missä niiden kuuluisi olla tai mistään muualtakaan. Aikatauluni ja mieleni järkähti. Etsin ja etsin ja pengoin kaikki mahdolliset paikat. Ei missään. Tulin siihen johtopäätökseen, että tuttavaperhe kyläillessään edellisenä päivänä, oli napannut rukkaset mukaan. Eikä vararukkasiakaan missään tolkullisessa paikassa, josta ne tähän hätään löytäisin. Minulla kiehahti ja sanoin suureen ääneen VITTU. Tytär toistaa ensimmäisen kerran eläissään perässä: "Äiti, vittu!" Mieleni järkähtää vielä enemmän, sillä olen ollut erityisen tarkka siitä, etten kiroile lapseni kuullen. Isänsä hoitaa meillä kiroilut ja ilmeisesti siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska häntä tyttäremme ei matki. Rukkashässäkän keskellä yritän saada tyttäreni ajatukset aivan toisaalle ja pyyhittyä uuden oppimansa sanan mielestään. Soitan hoitopaikkaan ja selvitän rukkastilanteen siellä. Ja eikun menoksi, 15 minuuttia myöhässä.

Koululle ajaessani käyn mielessäni läpi pysäköintitaktiikan. Olen jo armottomasti myöhässä, että saisin hyvän paikan. Onni suosii ja paikka löytyy kadun varresta pääoven edestä ja taskuunperuutuskin menee kuin vettä vain ensimmäisellä yrittämällä. Tosin parkkiaika on vain kaksi tuntia.

Puolituntia myöhemmin tulee kampaajaltani tekstiviesti. Minun olisi pitänyt olla hänen käsiteltävänään 20 minuuttia sitten. Apua! Olin menossa sinne vasta ylihuomenna.

Koululla kuulen, että iltapäivällä minun pitää pitää esitys. Apua! En todellakaan ole muistanut tehdä mitään esitystä. Eikun opettajan puheille ja selvittämään onko kurssini nyt tässä vai voinko vielä korjata mokani. Mokankorjaus onnistuu. Huh!

Ruokkiksella ei puhettakaan lounaasta vaan ostamaan tyttärelle rukkasia ja kiikuttamaan ne hoitopaikkaan. Ja palatessa teen päivän toisen onnistuneen taskuunperuutuksen entiselle paikalleni ja seuraavat kaksi tuntia on hoidossa. Kun kolme tuntia myöhemmin lähden päivän päätteeksi kohti pilates-tuntia, muistan, että parkkiaika meni jo. Päivän kruunaa siis valkoinen lappu pyyhkimen alla. Ei kuitenkaan, onneksi.

Loppupäivä menee ilman yllätyksiä. Ja siinä se meni yritykseni ensimmäinen virallinen päiväkin.

P.S. Se, että en myöhästy ikinä tärkeistä ajoista, ei tarkoita sitä, että päämäärään pääsy aina sujuisi ongelmitta. Mutta lopputuloshan se ratkaisee, ei tyyli.