Elokuun 4. pvä 2011. Olen viettämässä lomapäivää ja lähdössä pelaamaan golfia Karelia Golfin kentälle Kontioniemeen erääseen kilpailuun. Luen aamun lehden ja bongaan siitä jutun, jossa kerrotaan Itä-Suomen yliopiston MARKOS-hankkeesta ja sen toteuttamasta kyselystä, jossa selvitettiin maakunnan pk-yrityksiltä heidän markkinointiin liittyviä tarpeitaan. Tuloksena oli, että kehittämistarpeita on. Innostun. Ajatukseni lähtee laukkaamaan.
Olin jo opiskeluajoilta lähtien ollut sitä mieltä, että minusta tulee yrittäjä. Se, mitä tulisin yrittämään, ei todellakaan ollut selvillä. Siitä, miksi niin kovasti halusin yrittäjäksi, ei ollut tietoa. Lähisuvussani ei ole yrittäjiä, joten en ole voinut saada vaikutteita sieltä.
Mutta kaupallista toimintaa olen harjoittanut jo kuusivuotiaasta asti myyden apiloita peltisestä mansikkahillopurkista. Kimppu maksoi markan, myyntipaikkani oli tien varressa Tuusulassa ja kohderyhmänä ohikulkevat autot. Yksi rekkamies pysähtyi ja osti kimpun. Yhdeksänvuotiaana aloimme parhaan ystäväni kanssa toimittamaan hevoslehteä ottaen mallia Hevoshullu-lehdestä. Me kaksi muodostimme toimituskunnan, taittoporukan, tuotekehitys- sekä tuotantoosaston ja myynti- ja markkinointiosaston. Lehden nimi oli Hopotihoi. Lehdessä oli sarjakuvia, lauluja, tarinoita, kuvia, tietoiskuja ja vaikka mitä. Lehteä tähditti Lallu-poni, jonka me brändäsimme ja tuotteistimme. Lallu-pusseihin ompelimme vanutäytteisiä pehmo-Lalluja ja piirsimme Lallu-seinäkalentereita. Pussit sisälsivät varmasti muutakin tavaraa, joista ei ole muistikuvia jäänyt. Eivät ilmeisesti olleet yhtä työläitä hankkia. Myimme lehteä sukulaisille, koulukavereille, tallilla muille heppahulluille sekä ovelta ovelle. Kun ovelta ovelle -kauppa ei oikein sujunut, teimme analyysin, mitä lehdessä pitäisi muuttaa, että kauppa kävisi. Saimme kuningasidean ja päätimme lisätä lehteen kakkureseptin houkuttimeksi mummoille, jotka yleensä oven avasivat. Ja kauppa kävi.
Kun viime elokuussa vihdoin ja viimein olin keksinyt liikeidean, hehkutin ajatuksella ehkä viikon tai viikonlopun, kunnes palasin taas maan pinnalle ja arkeen. Alitajuntani kuitenkin työsti asiaa. Loka-marraskuun synkeinä päivinä olin taas perustamassa yritystä, nyt kuitenkin alkuperäinen liikeidea oli "unohtunut" ja muut ideat valtasivat mielen. Nyt oli mieheni vuoro palauttaa minua maan pinnalle hulluine ajatukseni.
Palasin taas alkuperäiseen ideaan, markkinointikonsultointiin. Joulukuun alussa marssin TE-keskukseen kysymään neuvoa yrityksen perustamisesta ja starttirahasta. Sain varattua ajan yritysneuvojalle seuraavalle viikolle ja mukaani nipun papereita täytettäväksi. Lisäksi minua neuvottiin olemaan yhteydessä Uusyrityskeskukseen, jossa liikeideani testattaisiin ja tehtäisiin rahoituslaskelma. Uusyrityskeskuksen lausunto olisi pohjana starttirahapäätökselle sekä mahdollisille rahoituspäätöksille (Finnvera). Käynti Uusyrityskeskuksessa oli mieltä avartava ja vahvisti ajatuksiani entisestään. Myös liikeidea hahmottui selkeämmäksi.
Viikko yritysneuvojalla ja Uusyrityskeskuksessa käynnin jälkeen sain joululahjaksi TE-keskukselta myönteisen päätöksen starttirahasta. Se oli ensimmäinen JEE! Myönteisen päätöksen Finnveran naisyrittäjälainsta sain tammikuun 3. pvä. Se oli toinen JEE! Tuona samana päivänä sanoin itseni irti. Kolmas JEE!
Ja siitä se sitten lähti.
