Keskipäivällä suojatien liikennevaloissa seistessäni näppäilin puhelintani ja erehdyin sokeille tarkoitetuista signaaleista. Ryntäsin tien yli, kun vihreät valot vaihtuivat oikeasti toiseen suuntaan menijöille. Nostin pääni kun kukaan muu ei liikkunut, olin jo tiellä ja sain väistettyä just ja just ennen kuin jäin pyörän alle. Se, ettei siinä ollut auto ajamassa minua kohti, oli varsinainen ihme. Tunsin kuinka kaikki ne kymmenet muut jalankulkijat ja tielläliikkujat naulitsivat katseensa minuun. Otin jalat alle ja juoksin.
Toimistolla kompastuin tietokoneen johtoon ja vetäsin sen vauhdilla betonilattialle, sillä seurauksella, että kovalevy meni sököksi. Ja illalla kotiin tullessani pudotin iPhonen asfalttiin niin, että takalasi hajosi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että en muistanut keskittyä.
Eilisessä seminaarissa jokaisen piti kirjoittaa kaksi asiaa, ankkuria, jotka estävät pikavenettämme viemästä meitä täysillä eteenpäin kohti tavoitetta. Minun lapuissani luki; rönsyily ja keskittymisen puute. Bingo! Päivän aikana ankkureista keskuteltiin ja mietittiin ratkaisuja, teoriassa. Tänään oli sitten opetusohjelmassa käytännön harjoitukset, ihan minulle henkilökohtaisesti räätälöitynä. Oppi meni perille! Nyt aloitan keskittymisen ja ankkuroin itseni nykyhetkeen.
