Maanantai 12.3.2012 oli MarkkinointiKuution ensimmäinen virallinen päivä. Vaikka yritys on rekisteröity jo tammikuussa kaupparekisteriin ja olen kutsunut itseäni yrittäjäksi jo ensimmäisestä päivästä "ei palkkatyöläisenä", niin tuo päivä määräytyi virallisesti aloituspäiväksi. Eihän toiminimen perustamisessa ole päivämäärällä suurta merkitystä ja kun yritykseni ei ole liike, joka on auki ja johon kävellään sisälle ja jossa pidetään avajaiset, niin vielä vähemmän. Mutta onhan se juhlallista kirjoittaa historian kirjoihin MarkkinointiKuution "syntymäpäivä" ja aihe tulevaisuuden juhlapäiviksi.
Kun asiaa tarkastellaan rahan kannalta, on virallisella aloituspäivällä suurestikin merkitystä:
- 12.3. oli ensimmäinen päivä, kun en ollut enää entisen työnantajani vaikutuksen alaisena rahallisesti.
- Starttirahaa varten täytyi antaa yrityksen aloituspäivä, josta rahaa lähdetään laskemaan. Tätä aikaisemmin ei yritykseni kassaan ole saanut kilahtaa kolikon kolikkoa tai tilille napsahtaa yhtään rahaa laskutuksen kautta.
- Vakuutus-, yrittäjäeläke- ja ennakkoveromaksut lähtevät rullaamaan aloituspäivästä.
Kerronpa tuosta ensimmäisestä virallisesta päivästä. Takana oli siis "hiihtolomaviikko" tyttären kanssa ja edessä paluu arkeen. Aurinko paistoi. Ihana kevätpäivä. Olin lähdössä viemään tytärtäni hoitoon ja itse lähdössä koulun penkille (kyllä, olen aloittanut opiskelun. Siitä lisää myöhemmin). Olen äärimmäisen tarkka ajankäyttäjä. Olen vakuuttunut, että sisälläni on sveitsiläinen kello. Se tarkoittaa, että en vahingossakaan tee mitään liian aikaisin ja olen tärkeissä tapahtumissa täsmälleen ajoissa. Kun tiedän, että ajalla on merkitystä, esim. ehtiä lentokoneeseen tai tärkeään asiakastapaamiseen, en myöhästy milloinkaan (tässä kohtaa supermuistini tosin on saattanut pettää ja olen saattanut joskus myöhästyä. Mutta voin vakuuttaa, että se on erittäin harvinaista). Ilmeisesti sveitsiläisen kellon ansiosta osaan arvioida ajan todella tarkasti. Olin kerran ajamassa Joensuusta Mäntyharjulle erääseen tapaamiseen. Minun piti hakea Mäntyharjun rautatieasemalta yhteistyökumppani. Kun karautin 250 kilometrin matkan Mäntyharjulle aamutuimaan, olimme VR, aikataulu ja minä synkassa. Juna ja minä pysähdyimme asemalle täysin samaan aikaan. Poikkeus tekee säännön ajantajuuni. Nimittäin, jos kyseessä on juhlien järjestäminen ruoanlaittoineen ja leipomisineen (todistettavasti viimeksi tyttäreni synttärijuhlilla) tai että matkan varrelle sattuu jotain yllättävää, en välttämättä ole ajoissa. Ajantajuni ei nimittäin ymmärrä varoaikaa mahdollisia odottamattomia tapauksia varten. Käyn yleensä läpi kaiken tulevan tekemiseni etukäteen mielikuvissa ja se auttaa pysymään aikataulussa. Ja positiivisesti ajattelevana ihmisenä, ei mieleeni edes juolahda, että jotain odottamatonta voisi tapahtua.
Takaisin maanantaiaamuun. Olimme siis lähdössä kotoa, aikataulussa, varttia vaille kahdeksan. Minun piti olla koululla klo 8:15. Mutta tyttäreni rukkasia ei löydy siitä, missä niiden kuuluisi olla tai mistään muualtakaan. Aikatauluni ja mieleni järkähti. Etsin ja etsin ja pengoin kaikki mahdolliset paikat. Ei missään. Tulin siihen johtopäätökseen, että tuttavaperhe kyläillessään edellisenä päivänä, oli napannut rukkaset mukaan. Eikä vararukkasiakaan missään tolkullisessa paikassa, josta ne tähän hätään löytäisin. Minulla kiehahti ja sanoin suureen ääneen VITTU. Tytär toistaa ensimmäisen kerran eläissään perässä: "Äiti, vittu!" Mieleni järkähtää vielä enemmän, sillä olen ollut erityisen tarkka siitä, etten kiroile lapseni kuullen. Isänsä hoitaa meillä kiroilut ja ilmeisesti siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska häntä tyttäremme ei matki. Rukkashässäkän keskellä yritän saada tyttäreni ajatukset aivan toisaalle ja pyyhittyä uuden oppimansa sanan mielestään. Soitan hoitopaikkaan ja selvitän rukkastilanteen siellä. Ja eikun menoksi, 15 minuuttia myöhässä.
Koululle ajaessani käyn mielessäni läpi pysäköintitaktiikan. Olen jo armottomasti myöhässä, että saisin hyvän paikan. Onni suosii ja paikka löytyy kadun varresta pääoven edestä ja taskuunperuutuskin menee kuin vettä vain ensimmäisellä yrittämällä. Tosin parkkiaika on vain kaksi tuntia.
Puolituntia myöhemmin tulee kampaajaltani tekstiviesti. Minun olisi pitänyt olla hänen käsiteltävänään 20 minuuttia sitten. Apua! Olin menossa sinne vasta ylihuomenna.
Koululla kuulen, että iltapäivällä minun pitää pitää esitys. Apua! En todellakaan ole muistanut tehdä mitään esitystä. Eikun opettajan puheille ja selvittämään onko kurssini nyt tässä vai voinko vielä korjata mokani. Mokankorjaus onnistuu. Huh!
Ruokkiksella ei puhettakaan lounaasta vaan ostamaan tyttärelle rukkasia ja kiikuttamaan ne hoitopaikkaan. Ja palatessa teen päivän toisen onnistuneen taskuunperuutuksen entiselle paikalleni ja seuraavat kaksi tuntia on hoidossa. Kun kolme tuntia myöhemmin lähden päivän päätteeksi kohti pilates-tuntia, muistan, että parkkiaika meni jo. Päivän kruunaa siis valkoinen lappu pyyhkimen alla. Ei kuitenkaan, onneksi.
Loppupäivä menee ilman yllätyksiä. Ja siinä se meni yritykseni ensimmäinen virallinen päiväkin.
P.S. Se, että en myöhästy ikinä tärkeistä ajoista, ei tarkoita sitä, että päämäärään pääsy aina sujuisi ongelmitta. Mutta lopputuloshan se ratkaisee, ei tyyli.
